Tove Jansson – sarjakuvan runoilija

Elämää pienten ruutujen sisällä 1929-1959 eli Toven kolme vaihetta sarjakuvataiteilijana

Alussa oli sarjakuva eli 1929-1933

”Ensimmäinen työ, jonka varsinaisesti muistan, oli sarjakuva kahdesta toukasta”, sanoi Tove Jansson Vår Värld -lehden haastattelussa vuonna 1944. Tove Jansson oli saanut julkaistua ensimmäiset piirroksensa jo vuonna 1928, mutta on merkille pantavaa, että hän piti tuota Prickinas och Fabians äventyr -sarjakuvaa ensimmäisenä työnään. Prickinas och Fabians äventyr, seikkailutarina kahdesta toukasta, ilmestyi ensimmäisen kerran Lunkentus-nimisen lastenlehden numerossa 10 lauantaina 31.8.1929 ja sitä ilmestyi kaikkiaan seitsemän yhden sivun mittaista episodia. Tove Janssonin sarjakuvasta saama korvaus oli kultakin jaksolta 100 markkaa. Tuohon aikaan savukeaski maksoi 3 mk, yhtä paljon kuin Suomen Kuvalehden irtonumero, ja tavallisen kirjeen postimaksu oli 40 penniä. Jansson oli piirtänyt tuon sarjakuvan keväällä 1929 ja oli siitä hyvin innoissaan kirjoittaen päiväkirjaansa 13.4.1929: ”Siitä riippuu paljon, jos tämä onnistuu, niin saan varmasti toisenkin tilauksen:” Tove Jansson oli toki lukenut sarjakuvia pienestä pitäen kuten lapset ennen häntä ja hänen lapsuutensa jälkeenkin, mutta sarjakuvien piirtäminen omaksi iloksi tai julkaisuaikein ei ollut tuolloin niin tavallista kuin 2000-luvun alussa, jolloin koululaitoskin innostaa lapsia tekemään sarjakuvia. Tyttö tai nainen sarjakuvantekijänä oli tuon ajan Suomessa myös äärimmäinen harvinaisuus. Lehtien kuvittajina naisia toki oli. Tove Janssonin äiti Signe Hammarsten Jansson ja Martta Wendelin olivat tuon ajan suurimpia nimiä, mutta kumpikaan heistä ei kuitenkaan koskaan tehnyt sarjakuvia. Prickinas och Fabians äventyr oli teknisesti sekä tyypillinen 1900-luvun alun sarjakuva että selvästi lapsen tai nuoren ihmisen tekemä sarja. Tuohon aikaan eurooppalaisessa sarjakuvassa oli vallalla muoti, joka sijoitti sarjakuvien tekstit ruutujen alle; julkaistiinpa esim. Italiassa vielä 1930-luvulla amerikkalaisia supersankarisarjakuvia niin, että puhekuplat oli retusoitu ruuduista ja repliikit oli sijoitettu ruutujen alle. Tove Janssonin kuvat ovat toukkien tarinassa kömpelömpiä ja nopeammin tehdyn näköisiä kuin hänen samanaikaisissa kuvituskuvissaan. Voisi ajatella, että tässä yksittäiset kuvat pannaan osaksi tarinakokonaisuutta eikä niitä ole tarkoitettukaan yksittäisiksi taideluomiksi. Tarinan kertominenhan on tässä kaikkein tärkeintä. Fotbollen som flög till himlen oli Janssonin seuraava sarjakuva ja se ilmestyi vuonna 1930 yksisivuisena sarjana Vårbrodd-lehdessä. Sitä seurasi loppuvuodesta 1933 Allas Krönika -lehteen piirretty tarina Pelle och Göran gå till sjöss. Tämä kahden torvelomerimiehen tarina oli tehty Tove Janssonin palattua kotiin Tukholman taideteollisen koulun opinnoiltaan, joita hän oli suorittanut siellä kolmen vuoden ajan.

Esi-Muuumipeikko eli ensimmäinen Muumipeikko-sarjakuva 1947-1948

Sarjakuva jäi Tove Janssonilta tyystin syrjään yli kymmeneksi vuodeksi aikana, jolloin hänestä kehkeytyi yksi Suomen parhaista pilapiirtäjistä. Tove Jansson tuli äitinsä kanssa Garm-pilalehden kuvitustyöhön mukaan ja hän ehti piirtää lehteen vv. 1929-1953 n. 500 kuvaa. Paitsi pilapiirtäjä, Tove Jansson oli 1940-luvulla ennen muuta kuvataiteilija. 1930-luvun taideopinnot olivat takanapäin ja hän oli pitänyt jo ensimmäisen yksityisnäyttelynkin vuonna 1943. Ensimmäinen muumikirja Småtrollen och den stora översvämningen oli kirjoitettu jo talvisodan aikoina, mutta Jansson kuvitti sen vasta 1945 ja se julkaistiin tuona vuonna. Seuraavana vuonna hän kirjoitti ensimmäisen ”virallisen” muumikirjan, Muumipeikko ja pyrstötähti. Tove Jansson oli ystävystynyt 1930-luvulla lehtimies, filosofi, runoilija ja poliitikko Atos Wirtasen kanssa. Wirtanen oli vuonna 1947 Ny Tid -lehden päätoimittaja ja hän pyysi ystäväänsä piirtämään lehteen sarjakuvaa. Jansson suostui ja otti sarjan aiheeksi edellisenä vuonna julkaistun kirjansa Kometjakten (Muumipeikko ja pyrstötähti) Sarjakuvan nimeksi tuli Mumintrollet och jordens undergång (Muumipeikko ja maailmanloppu) ja se ilmestyi Ny Tidissä 3.10.1947-2.4.1948 26 jakson mittaisena. Tuohon sarjakuvaan liittyy myös paras Tove Janssonin piirtämä omakuva, joka julkaistiin lehdessä hänen tekijäesittelynsä yhteydessä. Tuossa piirroksessa taiteilijatakkiin pukeutunut Jansson katsoo ilkikurisen tuimana eteensä pidellen vasemmassa kädessään palettia. Savuke roikkuu hänen suussaan ja taiteilijan jalkojen juurella pieni muumipeikko pitelee tassuissaan sivellintä.

”Sydämen kyllyydestä ja epätoivosta” Tove sarjakuva-ammattilaisena 1952-1959

Kuinka kaukonäköisiä Englannissa oltiinkaan 1950-luvun alussa! Taikurin hattu ja Muumipeikko ja pyrstötähti olivat ilmestyneet englantilaisina käännöksinä 1950 ja 1951, kun jotkut alkoivat ajatella muumien sopivan muuksikin kuin lasten parhaaksi tavaraksi. ”Mieleemme on juolahtanut, että teidän ”Muumi”-perheestänne voisi saada mielenkiintoisen sarjakuvan, joka ei välttämättä olisi tarkoitettu lapsille. On toki ilmeistä, että muumiperhe viehättää lapsia, mutta meidän mielestämme näitä ihastuttavia hahmoja voisi myös käyttää sarjakuvamuodossa satirisoimaan meidän ns. sivistynyttä elämäntapaamme.”, kirjoitettiin Tove Janssonille vuoden 1952 alussa, ja tuon kirjeen jälkeen Tove Janssonin elämä muuttui lopullisesti. Janssonilta tilattiin jatkuvajuoninen satiirinen sarjakuva aikuisille. Sen ensimmäinen julkaisupaikka oli tuolloin maailman suurin iltapäivälehti The Evening News. ”Vain kuusi sarjakuvaa viikossa, eikä enää tarvitse tehdä idioottimaisia pikku kuvia, riidellä kirjailijoiden kanssa tai piirtää äitienpäiväkortteja!”, tiivisti Tove Jansson myöhemmin senhetkiset ajatuksensa. Noiden ”vain kuuden sarjakuvan viikossa” hintana oli myöhemmin kuitenkin se, ettei hänelle jäänytkään niin paljon aikaa taiteen tekemiseen kuten hän oli aluksi ajatellut. Aluksi kaikki sujui varsin helposti, sillä vaikka Jansson teki vuonna 1952 seitsemänvuotisen sopimuksen, niin alkukehittelyt ja ennen muuta sopivan arvokkaan lehden etsiminen veivät paljon aikaa. Näin ollen alun työtahti ei ollut niin tiukka kuin myöhemmin, sarjan julkaisun alettua 20.9.1954. Sarjakuvan ideointi kävi Tove Janssonille entistä raskaammaksi ja niinpä sarjan kääntämisessä alusta asti mukana ollut Lars Jansson (1926-2000) tuli vuonna 1957 auttamaan sisartaan myös käsikirjoituksissa. Muumipeikkohan luotiin Suomessa ruotsin kielellä Englannin markkinoille. Tekijä tekstasi sen täällä englanniksi ja sitten sarjakuva käännettiin myöhemmin sekä ruotsiksi että suomeksi. Myöhemmin Tove Janssonin lopetettua Lars Jansson jatkoi vielä yksin sarjan tekemistä vuoteen 1975 asti. Tove Jansson piirsi 21 kaikkiaan 73:stä Muumipeikko-seikkailusta. Sarjakuva-ammattilaisuus vei siis lopulta Tove Janssonilta suuren osan hänen ajastaan, vaikka Jansson olikin ajatellut sen vapauttavan hänet ”tyhmistä” töistä. Mitä se toi hänelle? Muumipeikko-sarjakuva vapautti Tove Janssonin lopullisesti rahahuolista. Päivittäisen sarjakuvan piirtäminen syvensi Tove Janssonin kuvakerrontaa myös muumikirjoissa, mikä näkyy selvästi ensimmäisessä sarjakuva-ammattilaisuuden aikana luodussa teoksessa Taikatalvi. Sitä pidetään sekä kerronnallisesti että kuvallisesti käännekohtana muumikirjojen sarjassa. Sen jälkeiset kirjat olivat aiempia syvällisempiä ja psykologisempia. Paljon on tutkimatta: miten sarjakuva vaikutti Tove Janssoniin taidemaalarina tai miten sarjakuva vaikutti hänen kirjalliseen kerrontaansa jne. jne. Sillä pakkohan tuollaisen seitsemän vuoden työrupeaman on vaikuttaa piirrosviivan vakiintumisen lisäksi ihmisen elämään ja hänen ajatuksiinsa ja luomiseensa. Mitä Tove Janssonin sarjakuva-ammattilaisuus sitten antoi sarjakuvalle? Muumipeikko on hämmästyttävän iätön sarjakuvaklassikko, joka on kestänyt lähes puolen vuosisadan ahkeran kulutuksen. Sarjakuvan graafisen asun runolliseen sävyyn vaikutti varmasti myös se, että Tove Jansson oli ensimmäisiä sarjakuvantekijäksi siirtyneitä kuvataiteilijoita. Nyt 2000-luvulla tuollainen kaunotaiteista tai arkkitehtuurista sarjakuvaan vaihtaminen on kaikkialla Euroopassa mitä yleisintä. Tove Jansson oli myös ensimmäinen sarjakuvakertoja, joka otti sarjakuvaruutuja erottavat välipalkit tai -seinät käyttöön kerronnan yhtenä osana. Se oli hänen lahjansa yhdeksännen taiteen historiaan. Göran Schildt kirjoitti 1956 Svenska Dagbladetiin hienon esseen Muumipeikko-sarjakuvan lumouksesta. Hänen pohdintansa antaa aihetta ajatteluun vielä reilusti yli 50 vuotta myöhemmin: ”Sarjakuvat ovat kenties kaikkein nerokkain ilmaisu hänen lahjakkuudestaan, muoto, joka parhaiten vastaa hänen edellytyksiään: se on visuaalinen, kirjallinen, kaksitasoinen ja se suuntautuu kaikenikäisille muumimielisille.”

Juhani Tolvanen