Isä kuvanveistäjä Viktor Bernhard (Faffan) Jansson (1886-1958).
Äiti ruotsalainen piirustuksenopettaja, kuvittaja 
Signe (Ham) Hammarsten Jansson (1882-1970).
Veljet Per Olov (1920) ja Lars Fredrik (1926-2000).

Keskeinen syy liittyä kirjailijaseuraan on varmasti syvä ihailu kirjailijaa kohtaa ja halu sekä lukea että keskustella kirjallisuudesta ja lisäksi viettää aikaa muiden samanmielisten kanssa. Tämähän on positiivista ja antaa monelle iloa. Miksi minusta tällainen toiminta Toven ympärillä tuntuu niin vieraalta? 

Roolini on vaalia Toven kulttuuriperintöä sekä ohjata ja seurata kaupallista kehitystä hänen kirjallisten luomustensa Muumilaakson muumipeikkojen ympärillä. Tämä työ, jonka olen karkeasti jakanut kahteen osaan, vaatii jo itsessään haastavaa tasapainottelua eettisten kysymysten parissa, vahvoja mielipiteitä, perusteellisesti pohdittuja motiiveja ja paljon muuta. Tästä huolimatta kaikkein vaativin tehtäväni on pitää omat muistoni Tovesta elävinä. Tove oli tätini, osa perhettäni, ei julkinen henkilö, jonka teoksien kanssa työskentelen joka päivä. Niin monet haluavat osansa Tovesta, hänen kirjoistaan, hänen Muumeistaan ja lisäksi he haluavat olla osa hänen elämäänsä tai sitä perintöä minkä hän on jättänyt jälkeensä. 
Joskus muumien kaupallinen hyödyntäminen voi vaikuttaa paljon helpommalta kuin kaikki muu. Sen osalta noudatetaan melko kattavaa juridiikkaa ja sääntöjä, jotka ovat liikemaailmassa useimmille tuttuja. Olen lukemattomissa haastatteluissa selvittänyt tuotemerkki Muumipeikon takaa löytyvää etiikkaa, tehnyt sitä tutuksi pyrkimällä vastaamaan johdonmukaisesti kaikkiin kysymyksiin asian ympärillä sekä selvittänyt käytännön sovellutuksia. 

Hieman hankalampaa on käsitellä mielipiteitä ja tiedettä siitä miten Toven tekstit tulkitaan, mikä merkitys niillä on aikuisille ja lapsille sekä mikä niiden paikka on suomalaisen kirjallisuuden historiassa ja maailmankirjallisuudessa. Tästä väittelevät oppineet akateemikot kirjoissa, tutkielmissa ja seminaareissa. Tässä keskustelussa minäkin voin esittää oman kantani. 

Vaikeinta on oikeastaan jatkuvasti kasvava kiinnostus Toven persoonaan. Vaikka hän ei enää voi ottaa vastaa kasvavaa ihailijajoukkoaan ja yksinäisiä Nyytejä, jotka häntä tarvitsivat, haluavat yhä useammat kosketuksen häneen yksityishenkilönä. Jo ennen Toven kuolemaa vaativat monet hänen aikaansa aivan itsekkäistä syistä. Puhumattakaan valtavasta määrästä kaikenlaisia kirjeitä, jotka tipahtivat postiluukusta ja joihin Tove tunsi olevansa velvollinen vastaamaan. Muumipeikkoihin tarkkaan tutustuneet siirtyvät usein eteenpäin hänen aikuiskirjallisuuteensa ja sitten hänen kuvataiteeseensa ja maalauksiin. Ennemmin tai myöhemmin he haluavat nähdä paikan missä hän asui, vierailla hänen saarellaan, kosketella hänelle kuuluneita tavaroita, ottaa jotain mukaan kotiin. Ennen kaikkea monet haluavat tietää jotain henkilökohtaista hänestä, jotain mitä muut eivät vielä tiedä, jotain intiimiä ja tuttavallista, joka ei kuulu Toven julkiseen persoonaan.  

Tämä on täysin luonnollista, mutta vaikeaa minulle. Kuinka käsittelen sitä, että minun tätiäni halutaan repiä ja riuhtoa! Olen ratkaissut tämän sukkuloimalla äärimmäisyyksien välillä, julkisen ja yksityisen, iloisen ja surullisen, toisten ja omani. Ja tietysti antamalla itselleni oikeuden todeta, että on olemassa asioita joita en halua jakaa.  Tove ei ole vain kaikkien muiden, hän on myös minun. 

5. päivä maaliskuuta 2009
Sophia Jansson

Tove Jansson 

När man väljer att bli medlem i ett litterärt sällskap är väl tanken att man är en hängiven beundrare av den författare vars sällskap det är, att man både vill läsa och diskutera litteratur, och vill fira stunder tillsammans med andra likasinnade. På det stora hela är en sån här grund idé bara positiv och ger upphov till glädje för många. 
Varför känns ändå ett sådant här sammanhang kring Tove mej så främmande?

Min roll nuförtiden är att värna om det kulturarv hon lämnade efter sig och dessutom att styra och följa med den kommersiella utveckling som uppstått runt framför allt hennes litterära skapelse Mumintrollen och deras Mumindal. Det här arbetet, som jag här ganska grovt delat upp i två uppgifter, kräver redan det en utmanande balansgång mellan etiska frågeställningar, starka viljor, grundligt genomtänkta motiv och mycket mer. Trots det, är den mest krävande uppgiften jag har att hålla mitt eget minne av Tove vid liv; Tove, min faster och en del av min familj, i motsats till den offentliga person vars verk jag jobbar med varje dag. Så många vill ha en del av Tove, hennes böcker, hennes mumintroll, och inte minst vill de vara del av hennes liv eller det hon lämnat efter sig. 

Ibland kan en rent kommersiell exploatering av Mumintrollen te sig bra mycket enklare än allt det andra. Den biten fungerar enligt en rätt så klart nedtecknad juridik och har regler som är bekanta för de flesta som arbetar inom affärsverksamhet. Etiken bakom hur man använder det varumärket Mumintrollen blivit har jag talat om i otaliga intervjuer och gjort bekant genom att konsekvent försöka besvara allas frågor kring ämnet och dess praktiska tillämpning.

Redan lite svårare är att handskas med åsikterna och vetenskapen runt hur man tolkar Toves texter, vilken betydelse de har fått för både vuxna och barn, och deras plats i Finländsk litteratur historia och i världslitteraturen. Härom tvista de lärda akademikerna i böcker, avhandlingar och seminarier. Men jag får ju ta ställning till min beskärda del.

Svårast är egentligen ett ständigt växande intresset runt Tove som person. Även om hon inte längre kan ta emot sin växande skara beundrare och ensamma Knytt som behövde henne, vill allt fler ha en beröring med henne som privat person. Redan innan hennes död gjorde många anspråk på hennes tid oftast av helt själviska skäl. För att inte tala om den ofantliga mängd brev av allehanda slag som ramlade ner i hennes postlåda och hon kände sig tvungen att svara på. De som utforskat Mumintrollen går ofta vidare till hennes vuxenlitteratur och sen till hennes bildkonst och måleri. Förr eller senare vill de se var hon bodde, besöka hennes ö, röra vid hennes forna egodelar, ta med sig något hem. Framför allt vill alla veta något personligt om hennes som andra inte ännu vet, något speciellt, något intimt och familjärt som inte hör den offentliga personligheten till.

En helt naturlig utveckling, men svår för mej. Hur handskas med att alla vill riva och slita i min faster!  Jag har löst det med att pendla mellan ytterligheter, det offentliga det privata, det roliga det ledsamma, andras och det egna. Och förstås med att tillåta mej själv att konstatera att det finns sånt jag inte vill dela med mej. Tove är ju inte bara alla andras, hon är också min.  

Den 5. Mars 2009
Sophia Jansson